Pitkästä aikaa jaksoin ees yrittää kirjottamista tänne. Haluaisin tehdä vauvasta postauksen, ja kertoa hieman kuukauden takaisista jutuista, mutta ensin mun on avauduttava viime yön tapahtumista, jotta saan itelle ees mielen rauhan, hetkeksi.
Eilis ilta oli ihan normaali. Katottiin Anitan kans normaalisti telkkaria, ja puhuttiin ja syötiin. Vauvaakin syötettiin ja hoivattiin yhdessä. Mentiin kymmenen aikaan nukkumaan, juuri samalla tavalla, samanlaisilla oloilla kuin kaikkina muina iltoina. Toivottiin vain että vauva nukkuisi hyvin yön, sillä mulla olisi herätys puoli kuudelta aamulla, kun kouluun täytyisi lähteä.
00.00 Nukahdettuani, ja nukuttuamme kaksi tuntia herään yhtäkkiä erikoiseen ääneen. Tai ainakin uskos, että heräsin siihen ääneen. Anita huusi ja veti henkeä hyvin syvään ja kuulosti ihan siltä, ettei hän edes saanut henkeä. Huoneemme oli lähes tulkoon pimeä, tajusin vain, että nyt on jotain vialla sillä Anitan kädet ja jalat olivat ihan jäykät ja sojottiva suuntaan jos toiseenkin. Nousin sängystä nopeasti ja menin avaamaan valot. Muistan vain hämärästi, että koko tämän ajan huusin Anitaa ja koitin saada edes jonkinmoista kontaktia häneen. Anita vain huusi ja pian alkoi kuulumaan rohinaa.
Mittasin verensokerit, ja ne näyttivät 2.7. Siinä mietin miten voi tällainen tulla, vaikka normaalisti Anita itse herää siihen tunteeseen, että sokerit ovat alhaalla. Juoksin hakemaan keittiöstä hunajaa, sillä en voinut laittaa mehua Anitan suuhun, kun olisi tukehtunut tajuttomana.
Hunajaa laittaessani huulen alle, huomasin veren valuvan suusta. Siinä vaiheessa musta tuntu, että ei helvetti tää muijahan kuolee käsiin. Koitin soittaa Anitan äidille, mutta hän ei vastannut. Nostin vauvan pois Anitan vierestä, käänsin hänet kylkiasentoon ja soitin hätänumeroon. Mitä muuta olisin voinut tehdä, pitääkseni itselleni rakkaimman ihmisen hengissä?
00.02 Hätäkeskukseen sain selitettyä edes jotenkin mitä oli tapahtunut. He lähettivät apua paikalle, ja se helpotti edes vähän kun tiesi, että apu on tulossa. Mietin vain miten Anita jaksaa odottaa. 00.05 Soitin Anitan pikkusiskolle Jonnalle, joka meni herättämään äitinsä, ja ei mennyt kauaa kun he olivat jo tulleet meille. Pian sen jälkeen ambulanssi tuli n.00.15, eli avun tulo paikalle kesti noin 15 min. Tässä välissä Anita oli ehtinyt jo nousta istumaan monta kertaa, ilman että tajusi mitä tapahtui. Ei reagoinut puheesee, ei meihin. Tuijotti vain suurin silmin minua ja äitiään. Mitattiin sokerit, mutta emme saaneet tarpeeksi hyvää tulosta, sillä olin hunajaa laittaessani sotkenut sängyn, joka aiheutti sen että olimme Anitan kanssa kumpikin ihan hunajassa.
Pelottavinta oli, ettei Anita ole koskaan ennen saanut tällaista kohtausta, ettei edes omaa vaimoa tai äitiään tunnista. Ensimmäinen yhteys saatiin Anitaan ambulanssihoitajan toimesta. Hän mumisi jotain epämääräistä, mistä ei saatu selvää.
00.20 Ambulanssihoitajat mittasivat sokerit ja ne oli n3. Halusivat laittaa sokeritipan. Jouduimme neljän hengen voimin pitämään Anitaa kiinni, joka ei tajunnut mistään mitään. Minä toisella puolella pitämässä kädestä, Anitan äiti oli jalkojen päällä, ja ambulanssihoitaja piti toisesta kädestä kiinni. Toinen heistä pisti kanyylin paikalleen, ja kuinka pahalta tuintuikaan kun Anita vaan huusi, ja tuijotti jokaista ilman, että tajusi keitä me olemme. Samoihin aikoihin, Anita mumisi jotain, ja lopuksi sano "mullon kaikki ihan ok", ei sulla ei oo kaikki ok..
Paikalle saapui myös toinen ambulanssi. Sen jälkeen kun sokerit olivat alkaneet nousta 4 pintaan, alkoi Anita kyselemään mitä oli tapahtunut. Tunnisti äitinsä, ja huusi äitiään aina kun äiti meni kauemmaksi. Kysyimme tunnistaako kuka minä olen. Meni hetki, mutta kuitenkin sieltä tuli vastaus, että Sini.
Yritin siinä samalla selittää Anitalle mitä oli tapahtunut. Hän ei kuitenkaan tajunnut mitä sanoin, tai ne ei jäänyt muistiin.
Sokeritippa saatiin tiputettua, ja Anita alko muistaan asioita. Yhtäkkiä huomaa, "missä mun vauva on, missä mun vauva" ei kutsunut vauvaa nimellä, jolla olemme häntä tähän asti kutsunut. Jonna toi vauvan näkyviin, ja Anita halusi sen lähelle. Otettiin se sitten siihen minun ja Anitan viereen.
Ensihoitajat alkoivat kyselemään Anitalta kysymyksiä mm.sukunimeä ja syntymäaikaa, ja kysyivät tiesikö hän ollenkaan mitä oli tapahtunut. Hoitajat yrittivät selittää asiaa, mutta se taisi mennä yhtä ohi, kuin minun selittämä.
01.06 hoitajat totesivat, että pärjäämme kotona, ja saivat lääkäriltä luvan antaa jäädä kotiin. Minä ja Anitan äiti jäätii valvomaan Anitan kans. Tässä vaiheessa Anita oli ihan tolkuissaan, ja tajusi mitä me tehtiin ympärillä. Joskus kahden aikaan Anita kysyi, mitä oikein tapahtui ja selitin sille yksityiskohtaisesti, ja niin hyvin kuin siinä vaiheessa muistin asioista.
02.30 Anitan äiti ja jonna lähti kotiin. Nyt jäin Anitan ja vauvan kans kahdestaan. En uskaltanut aluksi ummistaa silmiä. Säikähdin jokaista pientäkin ääntä, ja oli pakko koko ajan katsoa, että anita hengittää. Sokereita seurasin ensin vartin välein, sitten puolen tunnin välein, ja lopuksi tunnin välein. Olisin kahden tunnin välein saanut seurata, mutta en uskaltanut antaa olla niin pitkää aikaa katsomatta ollenkaan, miten toisen sokerit menee. Ja melkein koko yön pidin kättä niin, että tunsin toisen hengitykset. Syötin vauvan aamusta, nyt oli kaksi ihmistä huolehdittavana. Jossain vaiheessa yötä uni antoi periksi, ja vei voiton, mutta sekin oli katkonaista. Hyvin hyvin katkonaista. Pelotti alkaa nukkumaan, kun ajatteli tapahtuvan uudelleen.
Aamulla herättiin, ja Anitalla oli ihan ok olo. Oon pitkin päivää selittänyt anitalle mitä oikeasti tapahtui, jotta hän tietää. Ambulanssikuskit olivat jättäneet pöydälle lapun, jossa selitettiin hyvin lyhyesti tapahtunut. En ole uskaltanut päästää anitaa silmistä koko päivänä. Tuntuu vain, että nyt on mun homma vahtia ja seurata häntä.
Nyt iltaa kohti, alkaa vaan ahdistamaan lisää ja lisää. Nukkumaan meno pelottaa, se että tämä kaikki toistuu jälleen. Tiedän jo valmiiksi, että tulen ensiyön heräämään melkein koko ajan, katsomaan, että Anitalla on kaikki hyvin.
Sitä ihminen koittaa välillä olla liian vahva. Viimeyönä en juuri ole päästänyt kyyneleitä tulemaan, vaikka pelotti niiin helvetisti. Hetken itkin yksin hiljaa, ennenkuin ummistin silmät.
Nyt alkaa tulemaan se olo, että on kohta pakko päästää tunteet tulemaan ulos, ja itkeä hetken aikaa. Ehkä säästän ne siihen, kun pääsen suihkuun, jossa kukaan ei huomaa jos itkee.
Kuinka paljon, sitä ihminen pelkääkään menettävänsä ihmisen, kun kyseessä on jokin niin rakas?
Tietääm että toisesta jäisi syvä jälki, joka ei tulisi kovin helposti pienenemään ja parantumaan.
Tein parhaani, jotta lapsellamme olisi vielä tulevaisuudessakin kaksi äitiä. Ettei hänen tarvitsisi jäädä ilman sitä, "oikeaa" äitiä. Sitä, joka hänet on synnyttänyt.
Ja tietystikkin ajattelin myös itseäni, en halunnut jäädä yksin. Tiedän, etten olisi pärjännyt yksin. En olisi kuitenkaan koskaan luovuttanut jatkamasta eteenpäin, koska vauva tarvitsee edes toisen vanhemman.
Mietin myös Anitan äitiä ja muita sisaruksia. Miten he olisivat pärjänneet? Vanhemman ei tulisi koskaan haudata omaa lastaan. Eikä pienempien sisaruksia menettää esimerkkinä olevaa isosiskoa.
Sitä tekee mitä vaan, pitääkseen toisen hengissä.
Oon sekasi. En tiiä miten mun pitäs asia käsitellä, että saisin mielenrauhan. Ehkä tämä on taas yksi pelko, josta on vain päästävä yli vaikka kirveellä. On saatava käsitellä asia, ja haudata se. Oppia olemaan pelkäämättä tulevaa.
Ehkä teen vielä joku päivä sellaisen vauva aiheisen postauksen. Toivon mukaan jaksan, tai sitten annan tämän blogin nyt vain olla. Elämässä on tärkeämpiäkin asiotia kuin blogi, mutta taidan pitää tämän paikkana mihin purkaa kaikki.
~Sini
.jpg)
