Aikaa on kulunu viimisimmästä postauksesta, ja nyt löysin taas pieneksi hetkeksi sen kipinän, että jaksan kirjoittaa blogiin.
En tiedä mitä kirjoittaisin, ja mitä jättäisin kirjoittamatta, mutta jostakin on hyvä aloittaa.
Meidän perhe on erilainen perhe, mitä muiden perhe. Harvoin tulee vastaan kahta 19-vuotiasta naista, jotka ovat virallisesti yhdessä, ja heillä on 8kk ikäinen lapsi.
Harvat asuvat omassa kodissa, monenmonen eläimen kanssa.
Meillä on tällä hetkellä hyvä olla. Elämään tietysti mahtuu myös niitä käännekohtia, kun mikään ei tunnu oikein miltään, ja mikään ei tunnu hyvältä. Niistä kuitenkin on aina mahdollisuus selvitä, kun ympärillä on ihmisiä jotka haluaa auttaa.
Puhumalla monesta asiasta pääsee yli. Joskus kuitenkaan puhuminenkaan ei auta, vaan täysi hiljaisuus. Se, että asiat saa käydä läpi omassa päässä. Joskus elämässä tapahtuu myös asioita, jotka pysäyttävät hetkeksi miettimään, mitä jos jokin olisikin toisin? Mitä tekisi, jota toista ei enää yhtäkkiä olisikaan siinä vieressä?
Elämään mahtuu niin monia erilaisia kysymyksiä. Joskus kysymyksiin täytyy lähteä vastaus etsimään jostakin muualta. Joskus täytyy mennä kauas, jotta vastauksen löytää ja huomaa sen, mikä elämässä on tärkeintä.
Omalla käytöksellä, ja omilla elämänvalinnoilla on merkitystä muiden elämässä.
Asioita täytyy myös pohtia toisten ihmisten näkökulmasta.
Jos kohtaan elämässä jonkun vaikean asian, jonkun joka mullistaa elämää paljon, käsittelen sen usein musiikin kautta. Pahaan oloon helpottaa, kun saa kuunnella musiikkia, ja ajatella. Tai sitten vain antaa niiden kyynelten virrata ulos, joita on peitellyt, ettei kukaan muu huomaisi.
Oon huomannu itsessä yhden huonon puolen. Tai siis, sen kaikista huonoimman puolen. Pidän paljon asioita omana tietona. Pidän kiukun, raivon, pahanolon sisällä. Puhun kyllä asioista, mutta kerrytän ensin tarpeeksi paljon asioita sisälleni, ja sen jälken puran sen. Vaimo, Anita tästä joutuu välillä kärsimään paljon. Kun yhtäkkiä alan vain purkamaan kaiken häneen. Saatan huutaa yhtäkkiä pienistäkin asioita, ja taas välillä vittuilla kaikesta. Helpoimmalla pääsisi, kun suoraan sanoisi mikä mieltä painaa, eikä vain purkaisi toiselle nin, että aiheuttaisi toisellekkin pahan olon.
Netissä musiikkia kuunnellessa, löydän monesta biisistä itseni. Tunnen niinkuin se biisintekijä olisi kertonut sen biisin juuri minusta. Käsittelen niin asioita. Ja lopulta se helpottaa. Joistain kappaleista huomaan itseni vain yhdestä säkeestä, kun taas toisissa riittää pelkkä yksi lause.
Mutta nyt kun on jaariteltu, niin kerrompas hieman tämänhetkisestä elämän tilanteesta! Ettei mene liiian synkäksi :3
Mulla ja Anitalla menee hyvin. Pieniä erimielisyyksiä toki löytyy, niinkuin jokaisesta parisuhteesta. Meidän tyttö kasvaa hirveää vauhtia. Tuntuu jopa välillä pahalta laittaa pieniä vaatteita pois, kun tuntuu vieläkin siltä samalta päivältä, kun sai Sennan ensimmäisen kerran syliin ottaa. Kun ei osannut vielä käsittää, mitä kaikkea IHANAA se pieni nyytti tuokaan tullessaan.
Kehitys on huimaa! Tuntuu siltä, että Senna oppii joka päivä lisää uutta. Aamulla on ihana nousta, kun saa herätä nuiden kahden ihanan viereltä. Vaimo kainalossa, jonka toiselta puolelta kurkkii nätein tyttö tässä maailmassa. Se hymy minkä sieltä saa, on jotain niin sydäntä sulattavaa. Tietysti välillä tulee niitä hetkiä, kun ei vain jaksaisi. Sairastelut ja hampaiden teko, on ehkä tympeintä hommaa, mutta onneksi tuo tyttö on niin ihana, että sen kanssa kyllä pärjää, kun ottaa sellaisen asenteen!
Vaimo on ihana. Se auttaa mua monessa asiassa. Nytkin se tuossa lukee omia koulukirjojaan, ja minä vaan hymyillen katson häntä, ja ajattelen pienessä päässä, kuinka onnellinen oikeasti olenkaan. Välillä sitä saa miettiä miten sitä onkaan saanut juuri Anitan tähän vierelle. Ollaanhan me jo ylivuosi asuttu samankaton alla, jaksettu katsoa toisia. Kahdenkuukauden päästä ollaan oltu kaksi vuotta naimisissa. Kohta oon saanu vuoden kutsua Anitaa mun vaimoksi. Aamulla on ihana sanoa toiselle "huomenta vaimo" ja välillä vain mennä halaamaan ja kuiskata korvaan "rakastan sua, rouvani". Elämän pieniä asioita, jotka tekee minut iloiseksi.
Meidän eläinkanta on aika suuri. Meillä on kolme koiraa. Luna, Lady ja Mimi. Kissoja on neljä, Peikko, Mörkki, Sisu ja Kuku. Kaneja kaksi, Pötkö ja Pumpuli. Tällainen pieni karvainen perhe meillä on.
Jospa tässä saisi alettua edes silloin tällöin päivittään tätä blogia. Nyt taidan vain laittaa koneen kiinni, ja kaivautua Vaimokkeen kainaloon leffaa katsomaan, ja kohta nukkumaan. Rakastan!
Tässä vielä hieman musiikkia, jotka jollain tavalla osuvat itseeni.
Johanna Kurkelainen-Kuolevainen
Antti Railio-Halla ja Etelätuuli
Cheek- Sä huudat
Mikael Gabriel- Vastatuuleen
~Sini
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti