Onko se ihan ok, että tän ikänen ihminen istuu vaan kotona neljän seinän sisällä, omassa pienessä huoneessa päivät pitkät, ja ei tee oikein mitään. Nyt oon keksiny sellasen asian, että kudon itelle villapaitaa. En tiiä onko siinä toisaalta mitään järkeä, mutta kudompa kumminkin, kun ei tässä elämässä oikein oo mitään muutakaan.
Tuntuu, että oon eläny jo tän elämän ja nähny ihan tarpeeksi. Vaikka tosiasia on, että en oo nähny juuri mitään, ja vasta pieni murto-osa on takana. Mutta entä jos tuntuu jo toiselta?
Oon tuntenu monta erilaista tunnetta näinä aikoina. Välillä osaan ihan oikeesti aidosti, hymyillä ja olla ilonen, mutta sitten suurimmaksi osaksi tuntuu siltä, että se on väärin. On väärin olla iloinen ja onnellinen.
Vaikka jokaisesta hetkestä, jollon pystyy olemaan onnnellinen ja ilonen, pitäs oikeesti olla sitä.
Mutta mä oon oppinu sen, että jokaisesta iloisesta ja onnellisesta hetkestä tulee paljon paskaa. Tai en mä tiedä, oonko mä sitä mitenkään oppinu, mutta siltä nyt on aikalailla tuntunu.
Normaalisti lomalla istuisin koneella lähes koko ajan, kirjoittaisin blogiin jotakin paskaa, tekisin kaikkee, mitä en ehdi arkena tehä, mutta ei. Nyt ei tunnu siltä. Koneen aukaseminen on jotenkin hirveen vastenmielinen, jopa facebookin selaaminen tuntuu siltä, että maailma romhtaa..Mutta silti teen niitä asioita, koska mitä väliä loppusissaan..?
Katse Tähtiin En oikeen koskaan oo tajunnu tän biisin sanomaa, mutta kummasti se alkaa nyt pikkuhiljaa mulle avautumaan..
 |
| Really, I don't wanna be alone.. |
Mää murjotan. Tai en mä tiiä onko tää nyt oikeen murjottamista, mutta sillä nimellä mä tykkään tätä nimittää. Istun vaan, välillä erehdyn miettiin. Sitten kun mietin, muistan paljon asioita. Muistan sen tunteen täysin. Joskus saatan jopa hymyillä hetken, kun muistamani asia on niin ihana. Mutta sitten tulee se synkyyss, että se on mennyttä, eikä mennyttä enään takaisin saa. Lopetan hymyilemisen. Painan kasvot käsiini/tyynyyn ja yritän hukuttautua kyyneliin. Hetken siinä itkiessäni, nousen ylös, ja jatkan siitä mikä oli kesken, ja taas pystyn hetken olemaan "normaali".
Titanic vaikka tää biisi kertookin siitä ite elokuvasta, niin silti tää jotenki onnistuu muistuttaa välillä omaa elämää.
Pari Sanaa Rakkaudesta miks..?
en osaa oikeen sanoilla kuvailla millanen olo mulla on, mitä mä aattelen. Mun on paljon helpompi tännekkin linkkailla vaan biisejä, koska ne kertoo paljon yksinkertaisemmin asiat. Harva vaan jaksaa kuunnella kunnolla ne biisit alusta lopuun, ihan sanojen kera, koska ne kertoo oikeesti vaan enempi.
Ilona tää on ehkä maaailman parhain, mutta samalla ahistavin biisi. Tavallaan, koska tää on niitä biisejä, johon liittyy niin paljon muistoja. Muistan kuinka seiskaluokalla me ei suostuttu laulaan mitän muuta biisiä ku tätä, ja sillon jo itkin tän kuullessa. Nykyään osaan pidättää ne näkyvät kyyneleet, mutta sisällä sydän itkee verta tätä kuunnellessa.. "mä tahdoin olla sulle syy, jatkaa huomiseen.." ja tahon olla edellee..
Tulee aika, jollon täytyy lähteä elämässä eteenpäin. Tulee se oikea aika, jollon sen aika on. Sen ei tarvitse olla juri nyt, mutta täytyy varautua että joskus sen aika tulee. Helpointa olisi, että mahdollisimman pian. Mutta musta vaan tuntuu, että mä en pysty jatkaan elämää ja lähteen eteenpäin. En pysty lähteen eripolull. Tuntuu, että mä vaan seuraan toisen ihmisen polkua, ja katon mitä sen elämässä tapahtuu. Miksen mä voi ottaa hyppyä, ja hypätä sille omalle tielle..? Miks..?
No, siihen on monia syitä, tää tietty ihminen tietää ne kaikki. Harvinaisen hyvin. Ja vaikka kuinka mulle koitetaan toitottaa, että mä pystyn lähteen eteenpäin, mä en oo ite siitä vielä niin varma. Oon sekasi vielä omien ajatusten ja tunteiden kans. Tunnen tälläkin hetkellä monia erilaisia tunteita. Miljoonia, tuhansia, satoja, kymmeniä.. Täytyy ensin saaha omat ajatukset ja tunteet kuntoon. Vasta sen jälkeen pystyy edes harkitsemaan muita asioita. Tiiän, että tää tulee viemään aikaa. Monta kuukautta, ehkä jopa vuoden tai vuosia, ennenku oon täysin valmis. Mutta se on vaan kohdattava. Mä tiiän. Vaikka tällä hetkellä minkään ajattelimen on hemmetin vaikeaa, ja.. En tiiä.
 |
| ps. tää kuva oli toisaalta aikahauska. |
Miten oikeesti voi sattua näin paljon? Miten ihminen voi olla näin surullinen ja pettyny? Miten..? Miten ihminen jaksaa tän kaiken paskan? Miten jaksaa sillon, jos luuli asioiden menevän aivan toisin, ja sit kun kuuleekin että ne menee päin persettä, ja elämä romahtaa?
Pystyykö tästä vielä nousemaan? Vaikka tuntuu ettei oikesti enään jaksaisi? Mitä jos ei jaksa katsoa vierestä muitten onnea? Jos sen näkeminen sattuu? Särkyykö sydän oikeasti? Miten oppii elämään ilman joitakin, itselle elintärkeitä asioita?
ja taas jällen kerran tästä tuli tälläinan angstiangsti postaus, mutta en mä voi mitään koska nyt on vaan tällänen tunne. Kirjotan varmaan uv:sta joskus tässä, ja laitan joitakin kuvia,kunkan ei oo tällanen olo. Kylllä tää aina välillä helpottaa.. Oikeesti.
 |
| Mun rakas tuli piristää mua ku angstasin yksinäni.. |
 |
| Rakastan sua, älä koskaan mee pois.. |
 |
| ps, tänään huomasin kuinka mun fleda on oikeesti kasvanu.. |
Vähän rakkaudesta ja nykyhetkestä
voi jättää välistä jos ei jaksa lukee/kinosta.
Vaikka kaikki ei nyt mennykkään ihan niinku saduissa, tai kuinka oltiin omissa pienissä päissämme rakennettu, en tuu silti katumaan yhtään mitään mitä tapahtu. Tietenkin joitakin, pieniä virheitä, joita tuli sua kohtaan tehtyy, niin adun syvästi ja kokonaan sydämestäni. Jos voisin muuttaa elämässä yhden asian, se olisi se, että sinä ja minä olisimme nyt ja aina yhdessä. Ei enään yhtään eroa. Tää on meille molemmille hankalaa, ja tuntuu joskus kyllä vähän siltä, että mulle tää on vielä hankalampaa. Johtunee ehkä siitä, että suurimmaksi osaksi valinta oli sun, mutta ainahan siihen päätökseen kaksi tarvitaan ja tavallaan lopulta sovittiin asia yhdessä. Tuun aina olemaan sun paras ystävä, ja niinku sä ite sanoit, säki tuut olemaan mun. Mä halusin enemmän, mutta mä tiiän, että sä et, ja tää on parempi vaihtoehto sulle.. Vaikka mä kaipaan sua jatkuvasti, ja itken lähes joka yö itseni uneen, ikävän ja kaipuun takia, tiiän silti, että sun on hyvä olla, ja me vielä noustaan tästä. Jos ei muuta, niin pelkkinä ystävinä. En osaa lähtee liikkeelle elämässä itse, mutta sun avulla, mä siinä voin ehkä vielä joku päivä jopa onnistua. Toivon sulle, rakas ystäväni vaan kaikkee hyvää, ja mahdollisimman onnellisen elämän. Tiiän, että joku tuolla jossakin, on sua varten, jos se en minä kerta sattunut olemaan. Sanotaan, että ensimmäisestä rakkaudesta eroaminen on hankalinta, ja vaikeinta, ja sen voin sanoa,että niin se kyllä on. Mutta ollaan aina ystäviä, vaikka helppoa se ei aina tuu olemaan, mutta parhaani mä silti yritän. Kaikesta huolimatta mä rakastan sua, ja tiän, että säkin rakastat mua. Mun tunteen sua kohtaan ei tuu kosaan katoomaan, ja tiiän, että tuun varmasti olemaan mustasukkanen vielä joskus, kun olen jo nyt. Rakastan sua Anita...<3 My love number one..<3 Only one...
lässynlässynlää taas, sini avautuin, mutta älkää kiitos tulko aukoon mulle pääätä nyt mistään, mää en oikeesti jaksa. Kiittos anteeks ja näkemiin.
~Sini
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti