Tekis mieli vaan tökätä puukko rinta kehästä ja kaivaa sydän ulos.
Ei jaksa enään tätä ahistusta. Puhuin toissa iltana mamman kans illalla kaikesta, ja tuli mainittua sille tästä, ettäku tuntuu olevan koko ajan joku rengas ympärillä joka hetki hetkeltä kiristyy ja ahistaa mut kasaan. Sillon oikeesti mieluummin kuolisin.
Mutta onhan sitä tietenkin olemassa myös hyviäkin asioita tässä. Oon saanu työharjottelun, mulla on rakastava perhe, ja pari kaveria jotka välittää..
Mutta kuinka paljon loppusissan kaikki tuo satuttaa mua.
Oon tässä nyt parikuukautta seissy lähes paikallaan. Miettien vaan että mitä nyt. Mutta en oo päässy askeltakaan eteen päin.
Joka päivä seuraa toisiaan.. Koulussa tuntuu turhauttavalta käyä. Kävelen aamulla sinne, ja jossakin vaiheessa päivää pis. Ei haittaa vaikken kaikilla tunneilla käviskään, en jää kumminkaan mistään paitsi.
Oon yksinäinen, ja se ei tuu muuttuun mihinkään.
Aina ku alkaa ahistaan kunnolla, on vaan pakko juosta vessaan, ahistava olo tulee myös mahaa ja on pakko päästä oksentamaan kaikki ulos mitä sillä hetkellä sisällä on. Ennen aloin nauramaan oksentamisen jälkeen, mutta nykyään en osaa enään nauraa, vaan itken.
Tuntuu että itken liikaa. Itken melkeen koko ajan, melkein joka asiasta. Eihän se ole oikein? Eihän...?
Tuntuu ettei kaverit välitä. Tuntuu ettei ketään kiinnosta.. Lähetän viestin kaverille, joskus saattaa mennä monia tunteja, ehkä jopa päivä ennenku se edes huomataan. "nähty" ja sen jälkeen monta tuntia tai monta päivää ennenkuin siihen voidaan edes vastata..
Oon päättäny sen etten enään aijo olla pompotettavana. En jaksa enään sitä. Oon väsyny siihen, että mut voi ottaa aina sillon ku apua tarvitaan ja mun kaveri voi olla sillon. Kyllä sini hoitaa. Ja sit taas pienen hetken päästä voidaan olla jotaki niin paskaa ja jotaki niin kauhiaa, ja haukkua tyyliin maasta taivaaseen. Ihan niinku mä muka jaksasin sen kaiken? Oon muutenki paskana ja palasina, niin vielä tollanen kaikki siihen lisäkis, niin se vaan lisää sitä tuskaa ja ahistusta joka mun sisällä on jo valamiiksi, ja kohta oon taas niin alhaalla ettei enään oo nousemista, ja en pääse enää ylös, ja sit kaikki on varmaan ihan happyhappy eiks niin?
'Mun täytyy jaksaa perjantaihin. Mun täytyy. Vielä vain pari päivää, ja sitten saan ehkä helpotettua oloa. Saatan saaha ratkottua monia pulmia. Ja sitten..Sitten en tiedä.
Puhuttiin eilen oonan ja tiinan kans kuolemasta, ja kaikesta keitä ollaaa menetetty. Sit tuli taas mieleen se että onhan multa lähteny joku toinenki ku vaan Jaakko.. Pikkuserkku.
Tänään koulussa istuin tuolleen ikkunalaudalla. Kahtelin siittä alas, sinne tuntu olevan niin pitkä matka. En sanonu ääneen, mut mietin vaan että mitä jos tuo ikkuna menis rikki, ja mä tippusin alas..
Mutta joo, kyllähän tässä ainakin yksi hyvä asia on tapahtumassa, tai ainakin sellanen jota on pitkään oottanu. Huomenna sitten käyn ottamasa ekat musteet ihooni, ja oon ylypiä siittä että uskaltauduin viimein siihen hommaan. Huomennapa sitä sitten tietää että jääkö siihen heti koukkuun, ja onko kohta taas saatava lissää..
Mut nyt oon taas niin väsyny, etten mä keksi tähän mitään siistiä ja kivaa. Oon ehkä liian masenutun, ku löyän vaan näitä huonoja puolia enkä osaa kertoo ilosista..
Tarviin apua.
Luulisin.
Yksinäinen oon yksinäinen, yksin.. mutta huomaako kukaan..?
Salaa yksinäinen nainen
Perhonen
En tahdo olla yksin
~Sini
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti