EI tarvinnut murehtia mistään.
Sai elää "vapaata" elämää.
Ja ainut asia mikä mielessä oli.
"saanko huomennakin leikkiä niinkuin tänään?"
Koulun tullessa elämään,
elämä rajoittui hieman.
Koulun piti olla mukava paikka.
Mutta miksei se ollut?
Miksi se tuotti vaan pienelle lapselle tuskaa ja surua.
Kipua. Ahdistusta.
Kaveri päättikin alkaa potkimaan.
Aluki sekin oli vain vahinko, ja meni leikin piikkiin.
Mutta entä sitten, kun hakkaaminen ei ollutkaan enään leikkiä?
Pieni tyttö sai tuhansia iskuja naamaan.
Pieni tyttö satutti itseään iltaisin yksin.
Pieni vitosluokkalainen.
Viilsi veitsellä ihoon.
Tyttö ei tienny mitä tapahtuu.
Tyttö oli pohjalla.
Tyttö romahti ja sai apua.
Mutta haluasi luovuttaa.
Kun oli yläasteen aika.
Tyttöä pelotti.
Vuosi meni hyvin.
Mutta vuoden kuluttua tyttö olikin yksinäinen.
Pien jokin muutti elämän. Toinen tyttö astui vierelle.
Tyttö oli onnellinen. Yhden kesän. Mutta syksyllä kaikki muuttui.
Alkoi ysiluokka, viimeinen vuosi. TArvitsi paljon tuke ja turvaa. Ystävät hylkäsivät koska tyttö oli lesbo.
Ja tyttökaverikin jätti.
Tyttö oli yksin.
Tahtoi luovuttaa.
Keväällä, juurin haun aikaan, kun täyti valita mitä alkaa opiskelemaan.
Tyttö ei vain enään jaksanut.
Maailman vahvin tyttö päätti elämänsä.
Tuska kasvoi liian korkeaksi.
Yksinäisyys satutti.
Jäikö tytöltä jotain kokematta? Oliko tulossa parannus?
Jotain hyvää elämää?
Dacia-muistot
Suurimmaksi osaksi tuo oli mun omaa elämää. Sitä elämää jota en kaipaa enään. Jonka jätin jo taakse.
Mielessä kävi luovuttaa, yritin monta kertaa, mutta jokin esti. Ehkä en ollut tarpeeksi rohkea. Jos olisin luovuttanut tuolloin, olisi jääny monet hyvät hetkek kokematta. Voin sanoa, etten kadu pätkääkään sitä, että olen vielä tässä, enkä jossain muualla. Nyt mun on ainakin parempi olla kuin ennen, mutta pystyn olemaan vielä onnellisempi, jos vain haluan.
Älä tee sitä
Mitä täytyy tehdä kun tietää toisella olevan paha olla? Tietää mistä se johtuu. Miten osata auttaa oikein? Täytyykö vain olla hiljaa, ja lähellä? Mitä jos toinen ei tahdokkaan luokse? Täytyykö silloin vain olla hiljaa ja kaukana..? En tiedä.
Äänetön kuolema
Jokapäiväistä pelkoa. Jokapäiväistä ahdistust. Miksei ihminen vaan pysty unohtaman monen vuoden takaisia asioita?! Eikä juuri niitä,mitä ei tahtoisi koskaan enään muistaa. Anteeksi voi aina kaiken antaa, mutta sen tiedän ,että itse en voi koskaan unohtaa. Sattuu. Kaikki petokset, lupaukset jotka on rikottu, joka ikisen pahan sanan mikä mulla on sanottu.. Ne kaikuu mun päässä, pyörii joka ikinen päivä joku asia päässä. Täytisi vaan unohtaa. Ehkä joskus pystyn ajattelemaan asioita vaan huumorilla, taikka niin ettei ne ahdista. Mutta en vielä. En ole vielä valmis siihen. En tiedä milloin olen. Vai olenko oikeasti koskaan.
 |
| I don't want this feeling... |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti