The fucking life.

Jooo elämä on perseestä ja sittempä sitä kuollaanki.
Ihan näin aamunkoita lainaten.
Mutta se perkeleen moinen tunne, ku itellä on paha olla, mut pakko koittaa kestäää, koska tietää että omat pahan olon aiheet on pieniä verrattuna joittenki toisten..
Niinku vertaa esim tyttökaveria ja sen perhettä..
Joka vuosi, se yks päivä on niille se pahin : ( Jota ne ei tahtos kohdata..
Ja sama tietenki mun omian sisaruksia kohalla..
Niillä on se toinen päivä syksyllä jota ne ei tahtos kohdata.
Se päivä, jollon ne menetti viereltään sen toisen tärkeen osapuolen joka on niitä kasvattanu.
Oonhan mäki menettäny ihmisiä viereltä. Muutaman.
Mutta tiiän ettei ne mun surut oo läheskäään niin pahoja, ku se että toinen vanhemmista lähtis.
Ja se  on helvetin paskaa ku ei tiiä miltä toisesta tuntuu. Koska ite ei ooo menettäny toista rakkaista ja tärkeimmistä. meijjnä esikuvista. Mulla on se on uupunu viereltä koko perkeleen elämän.
Toisaalta ehkä hyvä, toisaalta en tiiä.
Jaku tahtos vaan auttaa..
muttaku ei osaa.
Koska on niin helvetin tyhmä, ettei osaa.
Ei voi tuntea sitä toisen kokemaa tuskaa. Kipua. Menettämistä, jonka toinen sisälläään kokee.
Sitä ei voi verrata siihen että lemmikki on kuollu. Koska ihminen on tärkeempi ku lemmikki.

Jaku tuntuu ettei ite jaksa. Tahtos vaan antaa kaiken lipua sormien välistä, ja lähteee hiljaa lentoon.
Lentää se viimeinen hento ja hieno lento. http://www.youtube.com/watch?v=W3qkiHuslDQ&feature=related

 I want fly away...

Mutta ei.
kaikkien rakkaitten takia kai sitä täällä jaksaa.
Välillä on oikeesti huonoja päiviä, mutta suurimmaksi osaksi sitä on vaaan ilonen ja nauttii elämisestä.
Mutta ei saa nauttia liikaa.
Antakaa anteeks...