Someday I'm really happy...?

Heipähei!
Juuu en ole taas kirjottanu pitkään aikaan, koska eipä tässä kai ole mitään ihmeellistä tapahtunu,ja ei tällä blogilla nyt aivanhirveästi näitä lukijoitakaan ole, mutta omaksi iloksihan mää tän blogin teinki.
Juu siiis niih. Tosiaan, ens viikolla olis aika sitten sinne jonku tapasen psykiatrin luo.. Vähän jänskättää se tilanne,ku siellä pitää alkaa kaikki taas kertomaan alusta, jotta löyettäs se syy mikä mulla sitten oikeen on.
Vaikka mun mielestä tässä nyt ei enään ole paljo mitäään mieltä alkaa tutkiin mikä mulla on..
Masennus. Sepä se.
Se on niin hassu tunne ku joku sisällä alkaa vaaan huutamaan ja kiljumaan, haluamaan tuskaaa ja kipua. Se täytyy nujertaa. Ennen en oo moista osannu, mut jotenki tässä näitten vuosien aikana, oon oppinu sen. Mun itsehillintä ei oo koskaan ollu näin huipussaan. Usein tuleee olo, et on pakko viillellä, mutta mä en anna sen pahan vallata mun mieltä. En tiiä mistä tää hyvä itsehillintä johtuu...


Niin.
Ja oonhan mä toki nyt onnellinen! Mulla on oikeaita ystäviä jotka musta välittää. Tai ainaki mä oletan että ne välittää musta. Ja sit mulla on oma rakas. Se nyt ainaki välittää, ei siinä mitään. Mut sit on aina se pieni menettämisen tuska..
Vielä en oo mitään menettäny, mut.. vuodet menee eteenpäin. Entä jos kohta ei ole enään aikaa sanoa toisille että kuinka tärkeitä ne on..?

Kohta on 9 luokka ohi.. koko peruskoulu ohi. Jätän 10 vuotta tuonne kouluun. Sinne jää myös mun kaverit. Lähen poies. Se on yhen laista menettämistä. Mun rakas lemmikki, Robi.. Se täyttää pian jo 5 vuotta. Joo, se on nuori vielä.. Mutta edellisen koiran. Söpön kohtalo vaivaa edelleen mieltä, ja aattelen koko ajan että Robilla on sama kohtalo.. ://
Ja sitten mun mummu on nykyään ollu vähä huonona.. ei siitäkään koskaan tiiä millon sen aika jättää.. Millon mulla ei oo enään yhtään isovanhempaa.. : ( se on ainut isovanhempi, joka on ollu mun vierellä pienestä pallerosta asti. Mutta joskus mun on vaan pakko päästää mummusta irti, ja antaa sen mennä.
Parempaan paikkaan, jossa sen on hyvä olla. Missä se ei enään kärsi kipua.
Sinne minne mäki tuuun joskus.
Mutta en vielä. Tai ainaki toivon etten.
Ja äitiki alkaa vanhenemaan koko ajan. Mua pelottaa aina et mitä jos sille sattuu jotaki, mitä jos menetän sen. Mulle ei jää ketään. Sit oon ihan yksin. Minne menisin. Miten mulle kävis...
Elämä on oikeesti aika sekavaa..
Mutta onneksi en nykyään enään vaivu synkkyyteen kovin useesti. Se on positiivista.
Ja tästä saan kiittää mun rakasta, joka aina jaksaa mua, ja se aina piristää mua. Vaikka ei silläkään kovin helppoa ole... Kumpiki tuetaan toisiamme aioissa. Autetaan toista jaksamaan.

Pakko nyt tähän väliin sanooo ku näihin positiivisiin aioihin päästiin, että mun kaveri sai tänään tytön! (: oon niin onnellinen sen puolesta.. <3 : )))
Ja huomenna menis sitten viikonloppua vietteleen oman siskon luo.. :) Ja lauantaina kävis zeppeliinissä vähä riehumassa rakkaan ja parin kaverin kans.. :)

Kyllä se aurinko paistaa risukasaanki. Kyllä tää tästä. Saan apua. Mun on pakko jaksaa. En halua enää luovuttaa!


~Sini