Maybe..

Oon tässä alkanu miettimään liikaa kaikkee..
Miettiny liikaa sitä, että mitä ku lähen opiskeleen muualle.
Mulla on yks kaveri, oikeastaan ystävä, joka on mulle tosi tärkee.
Ja sillä ei oo kaikki hyvin. Nyt voin koulussa aina kattoo et millo sillä on paha olla,
ja sillon meen puhumaan sille ja sanoon jotain mukavaa ja piristävää, jotta hän tajuaisi että
on joku joka välittää hänestä. Itsehhän olen kokenu elämässä aika paljon, ja mulla alko masennus aikalailla siinä iässä, missä tämä mun ystävä nyt on. Siitä asti alko mun elämän helvetti..
Mutta kaikesta oon selvinny. Näin mun elämässä koko ajan vain mustaa. En pitäny itteeni vahvana.
Vähän niinku mun ystävä nyt.
Koitan parhaani mukaan auttaa häntä. Koska se on pienintä mitä voin hänelle tehdä.
EN todellakaan halua että hänen elämä loppuu samallalailla ku monen muun nyky ajan nuoren tuossa tilanteess..
Se viimeinen pilleri, tai viilto kehoon, ja se on sit menoa..
Ei. Sitä en tahdo.

Jos tähän laittas vähä omasta elämästä ja tän hetkisestä tilanteesta..
Niin tosiaan, nyt oon saamassa ihan ammattiauttajan apua tähän mun masennukseen.Toivottavasti se sit jotenki auttaa mua. Ja et munki elämä olis vähän parempaa mitä tää nyt on.. :/
Ja tosiaan, oon saanu olla kyllä onnellinen.
Oon saanu rinnalleni takasin sen ihanan naisen mikä siinä olis pitäny koko ajan olla.. Se jonka kadotin melkeen puoleksi vuodeksi. Mutta nyt se on tullu takasi mun vierelle. Jäädäkseen.
Siitä naisesta en halua luopua. se on ainut joa mua ymmärtää ja joka haluaa oikeesti olla mun kans.
Onhan tämäkin tosin mua piristäny.
Mutta siltikin mun sisällä on se vanha minä. Masentunut minä.
Joka hokee vain koko ajan "kuolekuole.." joka tappaa mua pikku hiljaa sisältäpäin. Joka tappaa mut kokonaan, jos joku ei auta.
Mut mul on ystävät.
Mul on tukiverkko ympärillä..
Mut onks se varmaa et kaikki jaksaa olla mun ympärillä..?
Jaksavat auttaa mua..?
Eivät hylkää mua..?
Hyväksyvät mut..?
Onks tässä yrittämises järkee..?

Mä en tiedä..