Perhosena lennät vielä

Taas on sattunu ja tapahtunu siitä, ku oon viimeksi kirjottau. Mistähän mä voisin alottaa.. Alotetaampa vaikka sitten viime perjantaista, joka pysäytti hetkeksi mun elämän ja sai mut miettiin mikä on oikeesti tärkeetä..

Olin ajamassa koulusta kotiin. Oli nätti päivä, aurinko pastoi lähes pilvettömältä taivaalta. Olin koulun jälkeen käyny kaupassa ruoka ostoksilla, ja ajelin tyytyväisenä kotiin, miettien kuinka onkaan mukavaa kun alkaa viikonloppu. Matkaa kotiin oli enään vajaa 200 metriä, ja tarkoitus oli vielä ruuat kotiin ja mennä anitan porukoille auttaan lastenhoidossa, kun anita oli siellä. mutta sitten vaan yhtäkkiä tapahtu jotakin. Autossa oli jo pitemmän aikaa vinkunu jarrut, ja välillä eivät ollu toiminu kunnolla. Mutta kun mitään varotusta moisesta ei ollu tullu, en ollu jaksanu kiinnittää huomiota sen enempää. Painoin jarrua normaalisti, niinku aina ennenki samassa kohtaan samallalailla. Vauhtia oli kuitenkin normaalia vähempi eli 60km/h kun tuossa meidän tiellä saa kuitenkin ajaa 80km/h... Jarrut lukittu, ja sitten olikin menoa.  Ei oo mitenkään hauskaa nähä kuinka auto vaan lähtee kohti ojaa, ja keula eellä. Olin kuitenkin"fiksu" ja tajusin kääntää ratin päinvastaseensuuntaa. Sinä ku olin menossa kohti ojaa mietin ensiksi ainoastaan sitä, että auto hajoaa. En halunnu hajottaa tuota mun autoo vielä, koska oon tykänny siitä ja siihen liittyy paljo erilaisia muistoja keväältä.. Kun auton keula osu ojaan laidasta tajusin, että nyt on pelti rutussa. Sit auto jatkaa pyörimistä, ja kimpoaa ojasta takaisin tielle jota luisuu takapää kohti ojaa. kuulin niitten ruoka ostosten kimpoilevan peräkontissa, ja sit meinas itku päästä ku tajusin että ne siellä menee rikki ja ei oo ruokaa... Sitten tulee hetken kohta josta en muista mitään...

Seuraava muistikuva on, että auto on ojassa pysähtyny. Sammutan moottorin joka vielä pauhaa. Pomppaan pois autosta, koska alko ahistaa olla ojassa olevassa autossa. Tunsin kuinka ahistus ja paniikki iski.. Tajusin, että kotiin on enään 100 metriä, mutta anita ei oo siellä. En voi kävellä sinne ja kertoo mitä sattu. Piti ettii puhelin. Se ei ollukkaan  niin helppoa ku luulin. Puhelin oli lennely myös sen pyörimisen kans. Löysin kuitenkin hetken etsimisen jälkeen sen lattialta. Koitin soittaa Anitalle, mutta puhelimet ei suostunu yhteistyöhön. Sain kuitenki jonnaan yhteyen. Anita tuli mun luo ja siinä vaiheessa ku toinen kysyy, että "sattuko sulle mitenkään" sitä vasta tajus alkaa aatteleen, että onko itellä mikään paikka kipeenä. "joo, vähän niskaan sattuu"...

Anita käytti mua päivystyksessä, ja sinne meno matkalla teki mieli itkee. Olin edelleen jonkin asteisessa shokissa... Ku anita uli sinne mun luo, ja halas mua.. Piti kii. Sitä vaan alko aatteleen, että mitä jos ois käyny pahemmin? Jos en oliskaan tällasessa kunnossa, että mua pystyis halaan? Entä jos ois käyny niin pahasti, etten enää koskaan ois ollu siinä? Entä jos en ois ehtiny nähä tuon vauvan syntymää, ja kehittymistä, kasvua? Entä jos olisin joutunu jättään anitan yksin ? Miten se ois pärjänny..?

Päivystyksessä meni jokunen tovi. Äiti oli soittanu mun siskon sinne, ku sattu just oleen raahessa käymässä. Sisko alko melkeen itkeen, ja tajusin siinä vaiheessa kuinka moni musta oikeesti välittää..Vähän kuuden jälkeen illalla vasta lääkäri tuli mun luo, ja kävi siinä ehkä reilun minuutin toteamassa vain, että mun niska pitää kuvata ja röntgeni on lähteny poies paikalta jo tälle iltaa, että huomenna on mahdollisuus tulla..
Tultiin perjantaina kotiin, ja koko illan oli vaan jotenkin paska olla. Syytin itteeni tapahtuneesta, ja ehkä mä jopa vielä syytän itteeni. Vaikkei se mun vika ookkaan.

Käytiin sit sillon lauantaina röntgenissä, ja onneksi sieltä niskasta ei löytyny mitään. Sain vaan viikon saikkua. Ja sit oon lagannu kotona. Kävin yhen päivän koulussa, mutta en tiiä haluunko sinne enää. Oon niin jälkeen jääny paskainen ja kaikki vaan sanoo kuinka oma vika oli et sinne ojaan vetäsin. Ehkä ne salaa toivoo, että mulle ois käyny pahemmin. Etten olis enää tässä.

Haluisin vaihtaa koulua, mutta mun on pakko käyä tuo koulu loppuun, että mullon ees joku ammatti, jotta saan elätettyä tän perheen ees jotenki.
Onneksi kohta on joulu, ja sitten saa ees vähän lomaa tosta koulusta, ja pääsee kokeen uuen alun elämässsä.. Jota jo pikkhiljaa alkaa jännittään ja oottaan..:3

Pieni ihme...<3

Pelkäsin, että lentäsin niinku perhonen pois.. 

En tiiä miksi halusin kirjottaa tän tänne, ja jakaa kaikille. Mutta ehkä tää on yks tapa pästä tästä yli, ja saada asia käsiteltyä ku voi johonki kirjottaa kaiken mitä muistaa. Saa sen kaiken sisältä purettua johonkin.. Haluisin itkee. Ihan ilman syytä. JA tiiän, että nää kyyneleet tulis pelkästä onnesta.
Mullon maailman ihanin tyttöystävä!<3 Oon sanonu tän monta kertaa, ja voisin aina  yhä uuestaan ja uuestaan sanoo sen.. Vaikken nyt lähiaikoina oo ollu se maailman parhain tyttökaveri tolle toiselle, ja oon sanonu asioita väärin ja ilman, että oikeesti tarkottasin asiaa.. Ja ilman sitä, että ois tarkotus loukata toista.. Kaikkee ei saa korjatuksi, vaikka kuinka halusin, mutta aina sitä voi haluta..:) ja vaikka meillä on ollu omat ongelmamme, ja nehän kuuluu parisuhteisiin, mutta silti mää välitän tosta höpsöstä ja pienestä ihmeestä, ja tuo höpsö välittää musta..  Se on sitä rakkautta :3 Ja tänään ku käytiin paavolanmarkkinoilla, tuo höppänä osti mulle ihanan korun, ja oon niin onnellinen, että tekis mieli itkee :)<3

Rakkauden Hinta


Rakastan sua



Oon erilainen ku muut. En oo normaali, joka rakastuu mieheen. Joka muuttaa miehen kans yhteen. Joka hankkii sen miehen kanssa lapsia, ja on onnellinen. Mä nyt vaan sattumoisin haluan toisen naisen. Tuon yhden naisen, jonka kans tehä just samoja asioita ku vois tehä sen miehen kans. Sanokoot muut mitä tahtoo, mutta mä en välitä. haluun olla just sitä mitä oon..

Hiljainen Ilta
Sydämen kantaja
Johanna Kurkela-Nothing Else Matters