My new life.

Mitä vanhemmaks sitä tulee, sitä helpommin sen huomaa, mitä se elämä oikeesti on. Tässä sitä taas ollaan.

PN:ssä sanottiin viimeks, et oon parempaan suuntaan, että ei tartte nuorisopsykiatrille alkaa varaileen aikoja.
Luulin et kaikki ois oikeesti hyvin. kerkesin vähän aikaa iloita siitä,että mun mieliala on nousussa eikä enään siellä syövereissä. Mun itsetunto oli nousussa. Hyväksyin itteni just sellasena ku oon.

Mutta nyt viikko jälkeenpäin..
Kaikki on ihan toisin.
itsetunto on kavonnu tiesminne. En enään jotenki vaan hyväksy itteeni tälläsena. Mua ahistaa kävellä omasta huoneesta toiseen päähän taloa. Kaikkien niiden peilien ohi joista huomaan että kuinka olenkaan pyöreä lapsi. Ja sit sitä jääki vaan seisooo peilin eteen ja vertaileen että mitä jos olisinkin näin laiha. Mitä jos mulla ei oliskaan tätä pömppistä tässä..
Mitä jos mun jalat oliski laihemmat.
Sit vaan vähentää ruokaaa. Ei syö enään niiin paljon. Alkaa liikkumaan enemmän.
Mutta siltikään ei huomaa eroa.
Se laukasee sen masentuneisuuden yhe uudelleen ja uudelleen.
Ja joka ikinen riita, minkä ikinä käynkään kenen kans vaan josta välitä, tuntuu niin helvetin pahalta.
äitinki kans ku kinataan ees pienestä asiasta, tuntuu että mun maailma sortuu, ja alan syyttään itteeni tapahtuneesta ja kaikesta. Sit sitä kohta ollaanki taas masennuksen pyörteissä, ja sieltä ei meinaa päästä pois.
Ja joskus sitä vaan tahtos palata pienen hetken ajassa taaksepäin, jotta vois sanoo tietyt asiat erilailla..
Pienestäki sanavirheestä saadaan riita aikaseksi. Joskus tuntuu et olis vaan helpompi et kaikki hylkäis mut.
Eläisin ihan omassa elämässä. Yksinäisyydessä.
Mutta sit tiiän mitä siitä seurais, ja on pari ihmistä joita en viereltä ikinä halua pois.
Äiti, sisarukset ja niien lapset, mummu.. ja tietenki oma rakas!
Ne on ne asiat jotka saa mut jaksaan täällä..


Eilen illalla meinasin laittaa meijjnä koulukuraattorille viestiä. Oli niin paha olla, ja mua pelotti.
Mua pelotti et teen itelle jotaki. Mut onneks osaan hillitä ittteeni nykyään, enkä sit kumminkaan tehny. itkin vaan ja tärisin...
Olisin halunnu puhua sillon jollekki ammatti auttajalle..

Mutta PN:ssäkään en koskaan jaksa mainita että mulla tulee tälläsiä ahistus kohtauksia välillä..
Kyllä ne aikanaan loppuu..

tai ainaki toivon niin....



~Sini